Syyllisyyden syyt? – Kirja-arvio psykologisesta dekkarista

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. Into Kustannus 2019.

Portugaliin muutettuani olen lukenut kaiken muun ohella poikkeuksellisen paljon suomalaista jännityskirjallisuutta. Miksi juuri tämä lajityyppi on vetänyt puoleensa nyt keskellä yhtä live-elämäni parhaista seikkailuista, en käsitä… Mutta niin on käynyt ja jatkunut jo kuukausia. Kyllin on siis kertynyt empiiristä aineistoa todeta, että onpa tasohaitari hurja… 

Viimeksi sain kuitenkin e-kirjastosta käsiini jotain ilahduttavan laadukasta, ja niin syntyi aihetta postaukseen. Kyseessä on siis Patrakan Portugali-romaanien uutukainen. Näin kirjailija itse Normaali irtiotto -blogissaan: ”Kuka tahansa toivoo palautetta tekemästään työstä. Se kannustaa jatkamaan ja pyrkimään kohti vielä parempaa suoritusta. Palaute kertoo missä on onnistunut ja missä on mennyt pieleen. Se auttaa kehittymään. Jos nyt näin kirjoitettuani saan seuraavasta kirjasta roppakaupalla kritiikkiä niin voin vain todeta että hah, itsepähän kerjäsin.”

No, tämä teos ei kannustanut kritisoimaan vaan kiittämään. Vaikka rikosgenre edustaa viihdekirjallisuutta, ei nyt tarjolla ole pelkkää viihdettä – tai sitten voitaisiin luonnehtia, että hyvää viihdettä – koska romaanista löytyy silkkaa rikoksen ympärille punottua juonenkuljetusta syvällisempiä tasoja: yksilö- ja sosiaalipsykologista pohdintaa, maan kulttuurin autenttista kuvailua sekä taulujen viitekehykseen pingotettuna sykähdyttävän asiantuntevaa maalaustaiteen ja taide-elämän erittelyä.

Kirjalla on selkeä hahmo, siinä vallitsee juonellinen eheys eikä päättelemättömiä langanpätkiä jää. Kaikki ei ole sitä miltä ensisilmäyksellä näyttää ja epäilyksenalaisia riittää, joten suspense säilyy loppuun asti. Myös risteytyvät aikatasot tukevat onnistuneesti jännitettä, pitäen lukijan lujassa otteessaan. Ahminkin romaanin muutamassa tunnissa, vain yöunet välillä otettuani; varsinainen page-turner siis! Ennen kuin aloin arviota kirjoittaa, luin kuitenkin vielä toistamiseen, sillä kyllä kirjailija ansaitsee, että hänen kauan aikaa rakentamaansa ja moneen kertaan hiomaansa teokseen myös kunnolla perehdytään.

Näin hän sanoo edellä mainitussa blogissaan: ”Jännittää, millaista palautetta kirjasta alkaa tulla, tai tuleeko mitään palautetta. Saman kanssa painii moni kirjailija; kirja on ulkona maailmalla, mutta kukaan lukija ei kerro mitä mieltä siitä on. Pahinta on hiljaisuus. Kirjailijan nahoissa olevalle se tuntuu välinpitämättömyydeltä. Siltä, ettei kirja ole herättänyt minkäänlaisia ajatuksia tai tuntemuksia. Että se on vain otettu ja pureskeltu ja nielty pois tai vielä pahempaa, sylkäisty menemään kuin viimeiset arominsa antanut purukumi. Ja sen jälkeen unohdettu.” 

Kuten tuli jo esille, miljöönä on Portugali moninaisine maisemineen. Pitkään omakohtaiseen kokemukseen pohjautuva tarkkasilmäinen havainnointi mahdollistaa maan asukkaiden, historian, tapojen, traditioiden ja myös ruokien herkullisen kuvailun, ja sopivasti annosteltuina ne tuovat tarinaan eksoottista elämänmakua. Paikallissävyn lisäämiseksi mukaan nivellettyä portugalia ei ole liikaa, kielituntimaisesti, vaan sanat istuvat repliikkien väritykseksi kuin intarsiakoristukset.

Kun kyseessä on rikosten uhkaavaan maailmaan sijoittuva jännäri, sopii sitä paremmin kuin hyvin säestämään taustalla jatkuvasti jylisevä arvaamaton ja armoton valtameri – siten myös kirjan nimen lukijan mielessä kantaen. Nimistön osalta voi myös jäädä miettimään, mihin pohjautuen henkilöt on ristitty Rafaeliksi, Piaksi, Belaksi… Kiertely eri kaupungeissa taas synnyttää hyvää dynamiikkaa. Esimerkiksi viehättävä ja rauhaisa Aveiro on kaiken kuohunnan keskellä tismalleen sopiva suvannoksi, ja Helsingin- ja Milanon-reissuilla taas saa tarpeellisen irtioton rikospaikka Portugalin maanpiiristä.

Kirja ei sisällä vain ahdistavaa rikoskuvausta vaan myös herkin siveltimin vedettyjä pittoreskeja viivähdyksiä luonnonhelmassa, hellyttäviä ihmistenvälisiä hetkiä ja erinomaisen tunnelmallisia illalliskohtauksia ihanine alueellisine viineineen.

Patrakan paletti on laaja, joten elämän rujot sävyt on sisällytetty tähänkin kirjaan. Asioiden ja ilmiöiden tarkastelussa hänen näkövinkkelinsä on yllättävä ja tuore; monta kertaa havahtuu siihen, että enpä olisi itse asiaa tuosta perspektiivistä katsonutkaan. Sanataiteellisesta osaamisesta kertovat luistavat lauseet, omaperäiset ilmaisut ja persoonallinen kuvakieli.

Ja kielestä puheen ollen haluan erityisesti mainita panostamisen editointiin (jonka tekijäksi mainitaan kustannustoimittaja Maria Saari). Suurilo lukea, kun julkaisuun on selvästikin suhtauduttu vakavan ammattimaisesti, mikä tarkoittaa kieliopin ja kirjallisten konventioiden mukaisen asun tavoittelua ja erityyppisten virheiden minimointia. Vasta kun tekninen perusrakenne on tarpeeksi tukeva, pääsee sen päälle rakennettu pääosa loistamaan.

Kirjan johtomotiivi on mielestäni narsismin problematiikka, päähenkilö Pialla kun esitetään olevan kyseisen persoonallisuushäiriön kriteeristön liki koko kirjo.

 

Jo kertomuksen käynnistävä elementti on hänen omaneduntavoittelunsa. Kaikki, mikä on vialla, on aina muiden syytä. Sitten narsisti pyrkii itse hämmentämänsä hässäkän keskellä kovasti asettumaan päättäjäksi ja päällysmieheksi – esittäen muille tietenkin joutuvansa uhrautumaan – ja alkaa touhukkaasti huseerata asioita ”kuntoon” eli toisin sanoen tuhoon.

Pia ei myötäile miehensä toiveita, ohjailee tätä kuin marionettia, määrää kaikesta – ja Rafael suostuu, koska vain se takaa kotirauhan. Herkkänä taiteilijasieluna mies on manipuloitavissa ja lipuu vaimonsa ”vanavedessä kuin sorsanpoikanen”.

Pia ymmärtää miehensä lahjakkuuden päälle sitä hyväksikäyttääkseen muttei vahingossakaan suo siitä tunnustusta. On nimenomaan tyypillistä, ettei narsistilta heru läheisille kiitosta eikä kunnioitusta, sillä näiden kaikki hyvät puolet uhkaavat hänen haurasta minäkuvaansa ja olematonta itsetuntoaan. Erään Pialta kuulemansa tölväyksen jälkeen Rafaelista tuntuu ”kuin hänen sielunsa olisi juuri imaistu pois ja sylkäisty maahan kelpaamattomana". Toisaalta Pia ei sivistymättömyyttään ja pinnallisuuttaan edes kykenisi johonkin niin ylevään kuin tavoittamaan taiteen henkistä sisältöä. Vain raha ratkaisee! Se kiiluu tällaisen ihmisen silmissä ikuisesti kirkkaimpana johtotähtenä. Ja muilta hän sen aina yrittää itselleen nyhtää.

Narsisti rikkoo kaikin tavoin toisten ihmisten rajat, tunkeutuen heidän yksityiseen tilaansa, jopa mieleensä, ja pyrkii siellä totaaliseen läsnäoloon ja hallinnointiin. Eräänkin kerran Pia sanoitti taiteilijan ajatukset tämän puolesta lehdistölle! Muutenkin hän ”häilyi aina taustalla ja valvoi kaikkea, hän tuntui imevän kaiken hapen ja heittävän kaiken ylle pimentävän varjon”. Aiheeton syyllistäminen onkin narsistin tehokkaimpia työkaluja tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Myös erilaisten aineiden väärinkäyttö on yksi persoonallisuushäiriöisten tunnusmerkeistä, ja Piallehan viini maistuu; sitä kuluu kirjan mittaan hätkähdyttäviä määriä. Se ei kuitenkaan hänen minäkuvaansa hetkauta, vaan hänen ajatuksensa keskittyvät menestykseen, kuuluisuuteen, arvostukseen ynnä muuhun mielestään mahtavaan. Rafaelin kautta tosin; esimerkiksi naistenlehtiin miehen on pakko päästä ja suostua! Hänelle itselleen tärkeän ulkonäkönsähän hän on saanut tallennettua filmille jo moneen kertaan – vaikka nyt harmitteleekin sitä, että ”ura valokuvamallina oli tyssähtänyt yllätysraskauteen ja avioliittoon”.

Pia ei kaikesta huolimatta ole tämän niin sanotun spectrum disorderin pahimmasta päästä, koska pystyy tuntemaan syyllisyyttä. Se kuvautuu omantunnonpistoksina, käytöksen ja ratkaisujen punnitsemisena, katumuksenakin – ja kerran hän pyytää jopa aidosti anteeksi, joka ei kauemmas janalle sijoittuvan narsistin sanastoon kuulu muuten kuin hyökkäyksenä lausuttuna. Kaikki narsistit kuitenkin valehtelevat huolettomasti, harrastavat petoksia ja kavalluksia sujuvasti ja taipuvat uskomattoman epäeettisiin tekoihin. Näin myös Pia, ja juuri sen varaan jännitys on viritetty.

Juonen keskiössä oleva Rafaelin kohtalo on kuitenkin, ainakin jossain määrin, nähtävä myös omista teoistaan vastaavan aikuisen kontolle kolahtaneena. Mutta se, miten käy Pian tyttärelle ja pojalle, on lohdutonta. Lapsethan ovat narsistille vain hänen itsensä jatkeita ja omien unelmien toteuttamisen välineitä. Niinpä lapsi muistaa lähinnä vain ”arvottomuuden tunteen, sen, ettei parhaimmillaankaan kelvannut”.

Pian kerrotaan riitelevän koko ajan tyttärensä kanssa, ja taustalla lienee se, ettei narsisti siedä lapsen normaalin itsenäistymiskehityksen ensi merkkejäkään. Myös toisen lapsensa kanssa hän on kylmäkiskoinen, salaileva, välinpitämätön. ”Ohihäivähtävän hetken ajan Pia oli ajatellut, ettei pojalla ehkä ollut kaikki ihan kunnossa, mutta mitäpä hän sille mahtoi…” Poika toteaa itsekin, ettei voi tukeutua äitiin –  ja isän Pia pyrkii järjestelmällisesti pojasta vieraannuttamaan.

Näin epänormaaleilla kotioloilla on tietenkin hyytävät seuraukset. Syömishäiriöön sairastuminen lankeaa kuin luonnonlain mukaisesti tällaisen vanhemman hoteissa kasvaneelle ja kärsineelle. Anoreksia näyttää myös maailmalle allegoriana, miten narsisti sekä kateutensa että vallanhimonsa ajamana pyrkii epäämään tyttäreltään aikuisen naiseuden ja autonomisen minuuden, sillä lapsenomaisen tikkuvartalon tavoittelun kautta tämä kuihduttaa olemuksensa, näivettää elämänsä. Tällaiset asiat äiti (äiti?!) luonnollisesti tahtoo unohtaa ja soimaa Rafaelia siitä, ettei tämä anna hänen tehdä niin!

Kaikille kirjan keskeisille henkilöille on olennaisinta vapaudenkaipuu, ja traagisesti se, mistä jokainen pyrkii vapautumaan, on Pia – tavallaan myös Pia itse. Tosin hän ei asiaa näin näe, päinvastoin: ”Ja jonain päivänä Rafael kuolisi, ihan oikeasti. Ajatus siitä tuntui oudon vapauttavalta.” (Kursivointi minun.)

Tälle perheyhteyden irvikuvalle luo huojentavaa tasapainoa rikosetsivä Rui Santosin ja Rita Pereiran herkästi kehkeytyvä rakkaussuhde. Se nousee pikkuhiljaa tarinan taustalle ja tuo loppua kohti mukanaan toivon.

Monesti rikosromaani on moraliteetti. Tässä teoksessa on lisäksi keskeistä humaanius. Ja juuri Ruin ja Ritan dialogissa teema mielestäni kiteytyykin:

” – Miksi kutsut inhimillisyydeksi sitä, mikä on toisen ihmisen kunnioituksen puutetta? Rita ihmetteli. – Varastaminen, valehtelu, tappaminen – se kaikki on vain osoitus siitä, ettei anna toiselle ihmiselle mitään arvoa.

Rui mietti hetken.

” – Olet oikeassa. Olemme molemmat oikeassa. Epätäydellisyys on inhimillistä, mutta se ei tee rikoksista hyväksyttäviä. Mutta joskus auttaa kun ymmärtää, miksi niitä silti tehdään.”

Rafaelin viimeiseksi jääneessä taulussa Valon ranta auringonkeltainen hehkuu ja rantahiekka kimaltaa… Vielä se on kuitenkin sekä signeerausta että jonkinlaista loppusilausta, säröä vailla. Ne se totisesti saa, ja keskeiselle paikalle. Niin Valon rannasta kehkeytyy – Syyllisyyden ranta.

(Valokuva: Esa Karjalainen)