Jatko Parnassossa julkaistuille ajatuksilleni

Taija Mård

MITTA MITASTA

Shakespearen sonettien suomentamista koskeva esseeni ja sonetti 18:n suomennokseni on julkaistu Parnasson numerossa 4/2007. Tässä aiheesta lisää:

Jambista pentametriä ei voi kovin tyylikkäästi suomentaa, sillä tulos kirjaimellisesti kangistuu kaavoihinsa. Jos mitta ajaa kaiken edelle, valinnanvara supistuu ja pian tehdään liikaa kompromisseja muiden elementtien suhteen. On kävelyä liukkaalla jäällä pohtia, mistä tinkiä ja mitä säilyttää... Mutta toki käännös olisi saatava soimaan. Eli ehkä voitaisiin puhua mitan jäljittelystä.
Esimerkiksi tässä sonetissa on kymmenen tavun säkeet, joten ei se tavumäärä siitä kovin kauheasti saisi paisua. Riimikaavaa ja poljentoakin olisi kuunneltava. Ja muistettava sanojen yhteen sointuvuus, ilmausten ja jopa sijamuotojenkin kauneus ja taiteellisuus. Lisäksi mukaan pitäisi saada se valtava haikeus, joka tässä sonetissa minusta aina on väreillyt.
Mahdollisuuksien mukaan säilytin tehotoistoa (too short, too hot; as long, as long), välimerkkejä ja myös sinä-pronomineja; eittämättä Sinä on tämän runon päähenkilö, joten minusta sitä kannatti korostaa. Säilytin myös säkeiden isot alkukirjaimet, mikä minusta on sangen kätevä ja ongelmaton tapa tuoda Shakespearen ajan ja maan runouden sävyä mukaan suomalaiseen versioon – ja siitäkin ne englantilaisprofessorit minulle sanoivat, että kyllä, isot kirjaimet pitää jättää paikalleen!
Enkä tietenkään tinkinyt loppusoinnuista vaan pyrin tekemään niistä niin ehyitä kuin mahdollista, eleganssia vaalien. Ja jos toisen ja neljännen säkeen kohdalta löytyykin assonanssi (epätäydellinen loppusointu), se siihen käynee, sillä kyseisessä kohdassa Ison Ässänkin riimi toimii vain kirjoitusasuisena!
Helpompaa oli entisaikojen suomentajilla. He katkoivat ja jopa muuntelivat sanoja saadakseen ne mahtumaan säkeeseen, sovitettua poljentoon tai rustatakseen niistä riimin. Moiset ratkaisut ja muut arkaismit (mennähän, tullos, ompi, hänt’) eivät enää sovi tämän päivän käännöksiin, joten sanavalinta on aina suuri haaste. Mietin tarkkaan jopa nykyiseen puhekieleen kuuluvien lyhennettyjen sanojen kohdalla (sä, tää, siks), mihin ne käyvät ja mihin eivät.
Shakespearen molemmat viimeiset säkeet kohoavat upeasti, keveästi, aivan kuin lintu lehahtaisi kämmeneltä taivaalle: eyes can see; life to thee. Siksi niitä ei voi suomennoksessa lopettaa ihan mihin poljentoon ja tavumäärään tahansa, jolloin runolintu kyllä pikemminkin mätkähtää maahan. Äänteiden on tässä jatkuttava pitempään, otettava tilansa ja aikansa. Etsinkin molempien säkeiden päätteeksi kolmitavuisen sanan, joka loppuu kahteen vokaaliin (hengittää, säilyttää), joiden kautta syntyy tuo samanlainen rytmi ja haluttu vaikutelma. Lyyrisessä runossa, toisin kuin suorasanaisessa tekstissä, on siis tässäkin mielessä samoja lakeja ja elementtejä kuin musiikissa; rytmitaju ei ole kääntäjälle pahitteeksi.
Tällainen analyysi siis yhden sonetin suomennoksesta esimerkkinä siitä, miten eri kääntäjät näitä kieliasioita tutkivat ja miettivät ja miten niin eri tavoin soveltavat sääntöjä ja ratkovat ongelmia – ja miten minusta, jos sanataidetta käännetään, sen pitäisi kuitenkin pysyä sanataiteena. Nykysuomeakin voi käyttää runollisesti, ja kääntääkin voi säilyttäen pieteetillä vanhaa alkuperäistä tunnelmaa ja tyyliä. Niin minun mielestäni saadaan aikaan tarkoituksenmukaista jälkeä.
Hienoa kuitenkin, että keskustelua käännöksistä käydään ja että Shakespearen kaltaisiin jätteihin tartutaan. Uskoohan kyseinen sonettikin in eternal lines: vain siten ulkomainen klassikkokirjallisuus voi elää – ja vain siten suomentajat voivat oppia toisiltaan ja luoda perinnettä.