Anu Patrakka: Syyllisyyden
ranta. Into Kustannus 2019.
Portugaliin muutettuani olen lukenut kaiken muun ohella poikkeuksellisen
paljon suomalaista jännityskirjallisuutta. Miksi juuri tämä lajityyppi on vetänyt
puoleensa nyt keskellä yhtä live-elämäni parhaista seikkailuista, en käsitä… Mutta
niin on käynyt ja jatkunut jo kuukausia. Kyllin on siis kertynyt empiiristä
aineistoa todeta, että onpa tasohaitari hurja…
Viimeksi sain kuitenkin e-kirjastosta käsiini jotain ilahduttavan
laadukasta, ja niin syntyi aihetta postaukseen. Kyseessä on siis Patrakan
Portugali-romaanien uutukainen. Näin kirjailija itse Normaali irtiotto -blogissaan: ”Kuka tahansa toivoo palautetta tekemästään työstä. Se kannustaa
jatkamaan ja pyrkimään kohti vielä parempaa suoritusta. Palaute kertoo missä on
onnistunut ja missä on mennyt pieleen. Se auttaa kehittymään. Jos nyt näin kirjoitettuani saan seuraavasta kirjasta
roppakaupalla kritiikkiä niin voin vain todeta että hah, itsepähän kerjäsin.”
No, tämä teos ei kannustanut kritisoimaan
vaan kiittämään. Vaikka rikosgenre edustaa viihdekirjallisuutta, ei nyt tarjolla
ole pelkkää viihdettä – tai sitten voitaisiin luonnehtia, että hyvää viihdettä
– koska romaanista löytyy silkkaa rikoksen ympärille punottua juonenkuljetusta syvällisempiä
tasoja: yksilö- ja sosiaalipsykologista pohdintaa, maan kulttuurin autenttista kuvailua
sekä taulujen viitekehykseen pingotettuna sykähdyttävän asiantuntevaa maalaustaiteen
ja taide-elämän erittelyä.
Kirjalla on selkeä hahmo, siinä vallitsee juonellinen
eheys eikä päättelemättömiä langanpätkiä jää. Kaikki ei ole sitä miltä
ensisilmäyksellä näyttää ja epäilyksenalaisia riittää, joten suspense säilyy
loppuun asti. Myös risteytyvät aikatasot tukevat onnistuneesti jännitettä,
pitäen lukijan lujassa otteessaan. Ahminkin romaanin muutamassa tunnissa, vain
yöunet välillä otettuani; varsinainen page-turner siis! Ennen kuin aloin arviota kirjoittaa, luin kuitenkin vielä toistamiseen,
sillä kyllä kirjailija ansaitsee, että hänen kauan aikaa rakentamaansa ja moneen
kertaan hiomaansa teokseen myös kunnolla perehdytään.
Näin hän sanoo edellä mainitussa blogissaan: ”Jännittää, millaista
palautetta kirjasta alkaa tulla, tai tuleeko mitään palautetta. Saman kanssa
painii moni kirjailija; kirja on ulkona maailmalla, mutta kukaan lukija ei
kerro mitä mieltä siitä on. Pahinta on hiljaisuus. Kirjailijan nahoissa
olevalle se tuntuu välinpitämättömyydeltä. Siltä, ettei kirja ole herättänyt
minkäänlaisia ajatuksia tai tuntemuksia. Että se on vain otettu ja pureskeltu
ja nielty pois tai vielä pahempaa, sylkäisty menemään kuin viimeiset arominsa
antanut purukumi. Ja sen jälkeen unohdettu.”
Kuten tuli jo esille, miljöönä on Portugali moninaisine maisemineen.
Pitkään omakohtaiseen kokemukseen pohjautuva tarkkasilmäinen havainnointi
mahdollistaa maan asukkaiden, historian, tapojen, traditioiden ja myös ruokien
herkullisen kuvailun, ja sopivasti annosteltuina ne tuovat tarinaan eksoottista
elämänmakua. Paikallissävyn lisäämiseksi mukaan nivellettyä portugalia ei ole
liikaa, kielituntimaisesti, vaan sanat istuvat repliikkien väritykseksi kuin
intarsiakoristukset.
Kun kyseessä on rikosten uhkaavaan maailmaan sijoittuva jännäri,
sopii sitä paremmin kuin hyvin säestämään taustalla jatkuvasti jylisevä arvaamaton
ja armoton valtameri – siten myös kirjan nimen lukijan mielessä kantaen. Nimistön
osalta voi myös jäädä miettimään, mihin pohjautuen henkilöt on ristitty Rafaeliksi,
Piaksi, Belaksi… Kiertely eri kaupungeissa taas synnyttää hyvää dynamiikkaa. Esimerkiksi
viehättävä ja rauhaisa Aveiro on kaiken kuohunnan keskellä tismalleen sopiva
suvannoksi, ja Helsingin- ja Milanon-reissuilla taas saa tarpeellisen irtioton rikospaikka Portugalin maanpiiristä.
Kirja ei sisällä vain ahdistavaa rikoskuvausta vaan myös herkin
siveltimin vedettyjä pittoreskeja viivähdyksiä luonnonhelmassa, hellyttäviä ihmistenvälisiä
hetkiä ja erinomaisen tunnelmallisia illalliskohtauksia ihanine alueellisine viineineen.
Patrakan paletti on laaja, joten elämän rujot sävyt on
sisällytetty tähänkin kirjaan. Asioiden ja ilmiöiden tarkastelussa hänen
näkövinkkelinsä on yllättävä ja tuore; monta kertaa havahtuu siihen, että enpä
olisi itse asiaa tuosta perspektiivistä katsonutkaan. Sanataiteellisesta
osaamisesta kertovat luistavat lauseet, omaperäiset ilmaisut ja persoonallinen kuvakieli.
Ja kielestä puheen ollen haluan erityisesti mainita panostamisen
editointiin (jonka tekijäksi mainitaan kustannustoimittaja Maria Saari). Suurilo
lukea, kun julkaisuun on selvästikin suhtauduttu vakavan ammattimaisesti, mikä
tarkoittaa kieliopin ja kirjallisten konventioiden mukaisen asun tavoittelua ja
erityyppisten virheiden minimointia. Vasta kun tekninen perusrakenne on tarpeeksi
tukeva, pääsee sen päälle rakennettu pääosa loistamaan.
Kirjan johtomotiivi on mielestäni narsismin
problematiikka, päähenkilö Pialla kun esitetään olevan kyseisen
persoonallisuushäiriön kriteeristön liki koko kirjo.
Jo kertomuksen käynnistävä elementti on hänen
omaneduntavoittelunsa. Kaikki, mikä on vialla, on aina muiden syytä. Sitten narsisti
pyrkii itse hämmentämänsä hässäkän keskellä kovasti asettumaan päättäjäksi ja päällysmieheksi
– esittäen muille tietenkin joutuvansa uhrautumaan – ja alkaa touhukkaasti huseerata
asioita ”kuntoon” eli toisin sanoen tuhoon.
Pia ei myötäile miehensä toiveita, ohjailee tätä kuin
marionettia, määrää kaikesta – ja Rafael suostuu, koska vain se takaa
kotirauhan. Herkkänä taiteilijasieluna mies on manipuloitavissa ja lipuu vaimonsa
”vanavedessä kuin sorsanpoikanen”.
Pia ymmärtää miehensä lahjakkuuden päälle sitä hyväksikäyttääkseen
muttei vahingossakaan suo siitä tunnustusta. On nimenomaan tyypillistä, ettei
narsistilta heru läheisille kiitosta eikä kunnioitusta, sillä näiden kaikki
hyvät puolet uhkaavat hänen haurasta minäkuvaansa ja olematonta itsetuntoaan. Erään
Pialta kuulemansa tölväyksen jälkeen Rafaelista tuntuu ”kuin hänen sielunsa
olisi juuri imaistu pois ja sylkäisty maahan kelpaamattomana". Toisaalta Pia ei
sivistymättömyyttään ja pinnallisuuttaan edes kykenisi johonkin niin ylevään
kuin tavoittamaan taiteen henkistä sisältöä. Vain raha ratkaisee! Se kiiluu
tällaisen ihmisen silmissä ikuisesti kirkkaimpana johtotähtenä. Ja muilta hän sen
aina yrittää itselleen nyhtää.
Narsisti rikkoo kaikin tavoin toisten ihmisten rajat,
tunkeutuen heidän yksityiseen tilaansa, jopa mieleensä, ja pyrkii siellä
totaaliseen läsnäoloon ja hallinnointiin. Eräänkin kerran Pia sanoitti
taiteilijan ajatukset tämän puolesta lehdistölle! Muutenkin hän ”häilyi aina
taustalla ja valvoi kaikkea, hän tuntui imevän kaiken hapen ja heittävän kaiken
ylle pimentävän varjon”. Aiheeton syyllistäminen onkin narsistin tehokkaimpia työkaluja tavoitteidensa saavuttamiseksi.
Myös erilaisten aineiden väärinkäyttö on yksi
persoonallisuushäiriöisten tunnusmerkeistä, ja Piallehan viini maistuu; sitä
kuluu kirjan mittaan hätkähdyttäviä määriä. Se ei kuitenkaan hänen minäkuvaansa
hetkauta, vaan hänen ajatuksensa keskittyvät menestykseen, kuuluisuuteen, arvostukseen ynnä
muuhun mielestään mahtavaan. Rafaelin kautta tosin; esimerkiksi naistenlehtiin miehen on
pakko päästä ja suostua! Hänelle itselleen tärkeän ulkonäkönsähän hän on saanut
tallennettua filmille jo moneen kertaan – vaikka nyt harmitteleekin sitä, että
”ura valokuvamallina oli tyssähtänyt yllätysraskauteen ja avioliittoon”.
Pia ei kaikesta huolimatta ole tämän niin sanotun
spectrum disorderin pahimmasta päästä, koska pystyy tuntemaan syyllisyyttä. Se
kuvautuu omantunnonpistoksina, käytöksen ja ratkaisujen punnitsemisena, katumuksenakin
– ja kerran hän pyytää jopa aidosti anteeksi,
joka ei kauemmas janalle sijoittuvan narsistin sanastoon kuulu muuten kuin
hyökkäyksenä lausuttuna. Kaikki narsistit kuitenkin valehtelevat huolettomasti,
harrastavat petoksia ja kavalluksia sujuvasti ja taipuvat uskomattoman
epäeettisiin tekoihin. Näin myös Pia, ja juuri sen varaan jännitys on viritetty.
Juonen keskiössä oleva Rafaelin kohtalo on kuitenkin,
ainakin jossain määrin, nähtävä myös omista teoistaan vastaavan aikuisen
kontolle kolahtaneena. Mutta se, miten käy Pian tyttärelle ja pojalle, on
lohdutonta. Lapsethan ovat narsistille vain hänen itsensä jatkeita ja omien
unelmien toteuttamisen välineitä. Niinpä lapsi muistaa lähinnä vain
”arvottomuuden tunteen, sen, ettei parhaimmillaankaan kelvannut”.
Pian kerrotaan riitelevän koko ajan tyttärensä kanssa, ja
taustalla lienee se, ettei narsisti siedä lapsen normaalin itsenäistymiskehityksen
ensi merkkejäkään. Myös toisen lapsensa kanssa hän on kylmäkiskoinen,
salaileva, välinpitämätön. ”Ohihäivähtävän hetken ajan Pia oli ajatellut, ettei
pojalla ehkä ollut kaikki ihan kunnossa, mutta mitäpä hän sille mahtoi…” Poika
toteaa itsekin, ettei voi tukeutua äitiin – ja isän Pia pyrkii
järjestelmällisesti pojasta vieraannuttamaan.
Näin epänormaaleilla kotioloilla on tietenkin hyytävät
seuraukset. Syömishäiriöön sairastuminen lankeaa kuin luonnonlain mukaisesti
tällaisen vanhemman hoteissa kasvaneelle ja kärsineelle. Anoreksia näyttää myös
maailmalle allegoriana, miten narsisti sekä kateutensa että vallanhimonsa ajamana pyrkii epäämään tyttäreltään aikuisen naiseuden ja autonomisen minuuden, sillä lapsenomaisen tikkuvartalon tavoittelun
kautta tämä kuihduttaa olemuksensa, näivettää elämänsä. Tällaiset asiat äiti (äiti?!) luonnollisesti tahtoo unohtaa ja soimaa Rafaelia siitä, ettei tämä anna
hänen tehdä niin!
Kaikille kirjan keskeisille henkilöille on olennaisinta
vapaudenkaipuu, ja traagisesti se, mistä jokainen pyrkii vapautumaan, on Pia – tavallaan
myös Pia itse. Tosin hän ei asiaa näin näe, päinvastoin: ”Ja jonain päivänä
Rafael kuolisi, ihan oikeasti. Ajatus siitä
tuntui oudon vapauttavalta.” (Kursivointi minun.)
Tälle perheyhteyden irvikuvalle luo huojentavaa tasapainoa
rikosetsivä Rui Santosin ja Rita Pereiran herkästi kehkeytyvä rakkaussuhde. Se nousee
pikkuhiljaa tarinan taustalle ja tuo loppua kohti mukanaan toivon.
Monesti rikosromaani on moraliteetti. Tässä teoksessa on lisäksi keskeistä humaanius. Ja juuri
Ruin ja Ritan dialogissa teema mielestäni kiteytyykin:
” – Miksi kutsut inhimillisyydeksi sitä, mikä on toisen
ihmisen kunnioituksen puutetta? Rita ihmetteli. – Varastaminen, valehtelu,
tappaminen – se kaikki on vain osoitus siitä, ettei anna toiselle ihmiselle
mitään arvoa.
Rui mietti hetken.
” – Olet oikeassa. Olemme molemmat oikeassa.
Epätäydellisyys on inhimillistä, mutta se ei tee rikoksista hyväksyttäviä.
Mutta joskus auttaa kun ymmärtää, miksi niitä silti tehdään.”
Rafaelin viimeiseksi jääneessä taulussa Valon ranta auringonkeltainen hehkuu ja rantahiekka
kimaltaa… Vielä se on kuitenkin sekä signeerausta että jonkinlaista loppusilausta,
säröä vailla. Ne se totisesti saa, ja keskeiselle paikalle. Niin Valon rannasta kehkeytyy – Syyllisyyden ranta.
(Valokuva: Esa Karjalainen)
